Viime päivinä olen mietiskellyt muun muassa sitä, miten saisin siirretyksi tavallisen suomalaisen mäntymetsän kaikkine ihanine väreineen koruun siten, ettei lopputuloksesta tulisi raskasta tai muuten tukkoista. Värit, jotka luonnollisessa ympäristössään ovat keskenään täydellisessä harmoniassa, saattavat koruun tuotuna hyökätä toisiaan vastaan.
Menneellä viikolla olen miettinyt korusuunnitteluun liittyviä juttuja vähän yleisemmällä tasollakin. Sitä, kuinka rajallinen ilmaisumuoto korunteko loppujen lopuksi on. Pelkistyneimmilläänhän se on sitä, että liitetään eri materiaaleja toisiinsa joskus lyhyemmiksi, joskus vähän pidemmiksi jonoiksi. Joskus tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty moneen kertaan, eikä mitään uutta yksinkertaisesti VOI enää kehittää. Tarinoita riittäisi kerrottavaksi, mutta keinot ovat vähissä. Syynä on tietenkin osittain se, että en ole tutustunut vielä kuin ehkä murto-osaan niistä menetelmistä, joilla tarinat saisi koruksi muutettua. Toisaalta ilmaisun rajallisuus tuo koruiluun oman hienon vivahteensa. Luovuuden pitäisi herätä juuri silloin, kun käytössä olevien mahdollisuuksien määrä on minimissään.
Mutta entäs jos keikauttaisikin koko jutun päälaelleen... tärkeintä ei olisikaan lopputulos, eli se valmis, yksilöllinen koru, vaan mietiskelystä, suunnittelusta ja kauniiden materiaalien parissa vietetystä ajasta ammennettu ilo. Vielä hienompaa tietenkin olisi, jos tuosta prosessista syntyisi jotakin myös jaettavaksi, iloksi toisillekin.
Korun tekoa voisi näin harrastajankin näkökulmasta katsoen verrata vaikkapa zen-kalligrafiaan, jossa yhtä ainoaa, 'täydellistä' siveltimen jälkeä harjoitetaan joskus jopa koko ihmisikä. Ajatus tuntuu yhtä äkkiä jotenkin ihanalta ja vapauttavalta: voi olla, että ne sadat kaula- ja rannekorut, joita minäkin tämän harrastukseni aikana tulen tekemään, ovat harjoitusta.. harjoitusta vain.
Onkohan kukaan saanut koskaan aikaiseksi korua, josta sen tekijä ajattelee: 'tässä korussa on kaikki se, mitä olen aina halunut koruillani kertoa. Se on siinä'.
